Kesä

Lähdin kesälomalle siinä uskossa, että Dan oli Eindhovenissa sairaalassa ja näkisin hänet mahdollisesti jossain vaiheessa. Olisinhan siskoni luona koko loman neljä viikkoa. Matka oli vuoden sisällä kolmas. Kaikki säästöni olivat nyt huvenneet matkoihin, mutta uskoin sen kaiken olevan sen arvoista. Uskoin Danin olevan sen arvoinen ja sen, että hän arvostaisi paljon teen hänen vuokseen.

Hollannissa ollessani, olimme yhteydessä. Dan lupasi, että näkisimme. Hän sanoi, että äitinsä tulee hakemaan minua ja viettäisimme pari päivää Eftelingissä, huvipuistossa. En sanonut siskolleni mitään asiasta, mutta varasin pari päivää siihen. Pari päivää odottelin vain, että hänen äitinsä soittaa minulle. Koko loman olin varautunut siihen, että näkisimme. Sitten tuli taas hiljaista. Olisiko ollut loman viimeisellä viikolla. En kuullut Danista mitään.

Viimeisellä viikolla matkustin yksin Bredaan. Laitoin viestiä Danille, että tulen kaupunkiin, että jos hän on kaupungissa niin tulee vastaan. Seisoin aseman edessä, eikä ketään tullut. Kiertelin kaupungilla yksin katsoen paikkoja. Mielialani vaihteli ja en tiennyt mitä uskoa. Valehteliko Dan ja miksi? Vai oliko hän oikeasti sairaalassa? Oliko hänen äidillään jotain tekemistä asian kanssa? Sisälläni myllersi tunnekuohu. Toisaalta nautin kaupungilla kävelystä. Toisaalta minua ahdisti. Sitten näin sen, talon jossa Dan sanoi olleensa töissä joskus ja tajusin, että hän oli valehdellut minulle. Katsoin kuvaa jonka hän oli lähettänyt Eindhovenin sairaalasta ja seisoin Bredassa hänen entisen työpaikkansa edessä. Katsoin parveketta jossa oli samanlainen ristikko ja näin kuvassa kauempana olevan pyöreän talon. Tajusin hänen valehdelleen minulle, mutta en ymmärtänyt miksi. Myöhemmin seisoin juna-asemalla ja muistan miettineeni, kuinka helppoa olisikaan päättää kaikki tähän paikkaan, kun ohitseni jyrisi tavarajuna. Tuijotin raiteita ja poltin tupakkaa. Ei, vielä en niin tekisi. Haluan saada vastauksen.

Danista ei kuulunut enää loppulomallani. Yritin kentältä vielä ottaa yhteyttä häneen. Tunsin viiltävää kipua sydämmessäni, kun lähdin kotiin.

Jossain vaiheessa Dan otti taas yhteyttä. Hän selitti syyn miksi ei voinut pitää yhteyttä ja että nyt olisi karannut sairaalasta. Itselläni oli työssäoppiminen kesken ja opinnot eivät sujuneet koko ajan vaihtuvien ohjaajien takia ja oma kiinnostukseni oli nollassa. Pieni valonpilkahdus kuitenkin tuli, kun Dan otti yhteyttä. Huolestuin toki, kun hän kertoi karanneensa ja lähtevän maasta. Dan sanoi, että ei olisi hyvää seuraa minulle ja minun pitäisi unohtaa hänet. En suostunut siihen. Totesin, että pysyn hänen rinnallaan vaikka hänellä olisi kuinka vaikeaa. Dan kertoi muuttavansa Bonaireen, Hollannille kuuluvalle saarelle Karibianmerellä. Hän sanoi, että kun on asettunut aloillensa, hän ostaa minulle lentolipun sinne.

Yhteytemme palasi. Puhuimme puhelimessa ja juttelimme paljon Bonairesta. Hän kertoi, kuinka hankkisi talon sieltä meille ja asuisimme siellä. Ajatus hiukan jännitti, mutta kesän kuluessa totuin siihen. Dan sanoi, että kun talo on valmis lähiaikoina hän tulee minua vastaan Amsterdamiin. Lähdemme yhdessä. Hän sanoi haluavansa minulle Hollannin passin ja pyysi minua skannaamaan oman passini koneelle. Lähtisimme Bonaireen Amsterdamista yhdessä ja joutuisin olemaan siellä puoli vuotta ennenkuin pääsisin käymään kotonani. Mutta hän lupasi, että sen jälkeen kävisimme Suomessa niin usein kun mahdollista. Katsoin usein webkamera kuvaa Bonairesta ja tutustuin alueeseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen. Kesä läheni loppuaan, kunnes Dan hiljeni. Aloin turtua päivien hiljaisuuteen ja odotin hyvä uskoisena yhteydenottoa laittamalla välillä kuvia Suomesta ja kirjoittelemalla kaikkea mitä minulle on tapahtunut sillä aikaa.

Olin veljeni perheen kanssa Korkeasaaressa. Laitoin kuvia eläimistä, kun yhtäkkiä tuli vastaus. Danin äiti laittoi, että poikansa ei voi vastata. Hänet on tuotu juuri takaisin Amsterdamiin rauhoitettuna ja hän vastaa sitten kun voi. Pyysin Danin äitiä kertomaan, että odotan häntä. Pari päivää myöhemmin Dan oli kanssani messengerissä. Hän sanoi olevansa sairaalassa ja ei saisi käyttää puhelinta eikä voisi kauaa olla koneellakaan. Hänestä huokui jotenkin ahdistus väsymys ja luovuttaminen. Kuuntelin musiikkia jota hän linkkasi minulle. Se oli jotenkin pelottavan oloista, mutta yritin piristää häntä kaikin tavoin.

Satoi vettä, olimme töissä Helsingin keskustassa, kun puhelimeni pirahti yllättäen. Dan laittoi viestiä, että oli poistunut sairaalasta ja hän tulisi Suomeen. Sen jälkeen katsoisimme mitä teemme. Hän laittoi whatsappin "jaa sijaintisi"-toiminnon avulla sijaintinsa. Se oli lentokentällä Amsterdamissa. Olin hieman hämilläni. Osa minusta ei uskonut. Yritin kysyä häneltä millä koneella tämä on tulossa, mutta en saanut vastausta. Katsoin netistä sopivan koneen ja menin vastaan. Dan ei ollut koneessa joka laskeutui Suomeen.

Syksyn aikana oireilin enemmän. Niin paljon, että sain diagnoosin. Ja osa totuutta paljastuu. Siitä myöhemmin. 

Kun maailma romahtaa

Pääsiäinen toi jotain mukanaan. Jotain mikä vahvisti tunteitamme. Puhuimme varmemmin tulevaisuudesta ja meistä. Töissä puhkuin intoa ja muutenkin kevät kukoisti niin ulkona luonnossa kuin rinnassani. Minulla oli muutto takaisin evakkoasunnostani pienempään asuntoon josta olin lähtenyt hieman yli puoli vuotta sitten. Minulla oli myös mahdollisuus jäädä evakkoasuntoon, mutta ajattelin siirtää tavarani takaisin pienempään asuntoon, enhän asuisi kuitenkaan pitkään siinä. Olimme sopineet uudesta ajasta jolloin Dan tulisi ja viettäisimme Suomessa vain sen verran, että saisimme asiat täällä kuntoon ja lähtisimme.

Äitienpäivänä, niinkuin usein ennen,  minulla oli ikävä äitiä. Kävin viemässä haudalle kukat. Se oli aina yhtä vaikea päivä. Dan puhui kauniisti siitä, kuinka hän haluaa, että ennenkuin lähdemme Suomesta viemme äidin haudalle valkoisen kukan, että se on tärkeää hänelle myös. Hän myös sanoi, että ei halua viedä minua pois perheeni luota vaan haluaa, että minulla on aina mahdollisuus tulla käymään Suomessa perheeni luona tai haudalla. Niin usein kun mahdollista. Se oli rohkaisevaa. 

Olimme päivittäin yhteydessä. Usein hän soitti minulle töihin aamupäivästä ja juttelimme pitkiäkin aikoja. Hieman ennen kuin Danin piti tulla Suomeen. hän oli lähdössä Apeldoorniin ostoksille. Hän puhui, että menisi yöostoksille, tapahtuma jolloin kaupat olisivat myöhään auki. Hän laittoi kuvia kun oli lähdössä ja junassa matkalla. Viestittelimme koko matkan ja perille päästyään hän soitti. Olin niin onnellinen. Tiesin, että kohta elämäni muuttuisi, mutta odotin sitä. Puhelun päätyttyä jäin haaveilemaan asioista. Oli viikonloppu joten ei tarvinnut mennä aikaisin nukkumaan ja kun lopulta menin, hymyilin itseni uneen.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi. Danista en ollut kuullut ja ajattelin hänen olevan väsynyt matkasta. Laitoin kuitenkin viestin, jossa kysyin kuinka ilta meni. Vastausta ei tullut vielä sunnuntainakaan. Näin, että hän oli välillä online-tilassa, mutta ei vastannut. Minua alkoi hieman ihmetyttämään. Sinä iltana näin, että hän myös oli online-tilassa sivustolla jossa tapasimme joten laitoin hänelle viestin sinne, jossa tiedustelin, että saiko viestini whatsappissa. Ei vastausta. Vain reaktio jota en odottanut häneltä. Hän blokkasi minut omalta sivultaan ja en saanut yhteyttä häneen sieltäkään. Olin pienessä shokissa. Mitä tapahtuu? Miksi hän eristää minua yhtäkkiä ilman mitään syytä?

Seuraavalla viikolla oloni huononi entisestään. Vastausta ei kuulunut, mutta näin hänen olevan online-tilassa usein. En pystynyt käsittämään tilannetta. Välillä olin vihainen, mutta enimmäkseen olin jonkinlaisessa välitilassa jota en ymmärtänyt. Shokissa. Elämästäni oli yhden yön aikana tullut tarkoituksetonta ja vailla päämäärää. En käsittänyt asiaa ollenkaan, että mitä oli tapahtunut. Henkilö jonka kanssa suunnittelit tulevaisuutta ja olitte yhteydessä päivittäin oli yhtäkkiä hiljentynyt. Olin musertunut. Sillä viikolla muistan juoneeni itseni humalaan pullollisella viinaa. Poikkeuksellista minulta, koska en käytä alkoholia korjaamaan huonoa olotilaani. Myös istuin rannassa ja mietin pahoja asioita joilla poistaisin tyhjyyden tunteen sisältäni, asioita joita voisin tehä itselleni. Ennen sitä kuitenkin halusin saada vastauksen, joten tein valeprofiilin sivustolle. Otin yhteyttä Daniin ja esiinnyin jonain muuna. Hän vastasi ja vaihdoimme muutamia viestejä. En tiennyt mitä ajatella.
Viikkoon en kuullut hänestä mitään, kunnes perjantai iltapäivästä töiden jälkeen istuin ulkona ja tein sen mitä olisi pitänyt tehä aiemmin. Otin puhelimeni ja soitin hänelle. Ei vastausta. Hetken päästä tuli viesti, että hän ei pysty nyt puhumaan, mutta myöhemmin lähetti toisen viestin jossa selitti, että oli joutunut sairaalaan, syytä ei kertonut, mutta äitinsä oli vienyt hänet psykiatriselle puolelle.
En tiennyt mitä uskoa, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä selitys. Hän ei saisi pitää puhelinta siellä. Uskoin sen. Seuraavana päivänä hän soitti minulle kun olin matkalla tapaamaan lapsuudenystävääni Helsinkiin. Emme jutelleet sairaalasta montaa sanaakaan, vaan kaikesta muusta. Halusin, niinkuin usein ennenkin, että hän ajattelisi jotain muuta kuin pahoja asioita. Puhuimme muunmuassa valepfrofiilistani josta hän kysyi suoraan, että olinko se minä? En voinut valehdella vaikka olisin voinut.

Kaikesta huolimatta olin onnellinen. Olin saanut yhteyden takaisin jonka pelkäsin menettäneeni. Tyhjyyden tunne sisälläni oli taas täyttymässä elämästä ja uskosta tulevaisuuteen. Olin kuitenkin jo ehtinyt siirtää kesälomaani kesäkuun alkuun ja varannut liput Hollantiin siskoni luokse. Dan lupasi yrittää nähdä minua. Hän sanoi kuitenkin olevansa sairaalassa Eindhovenissa. Laittoi pari kuvaakin parvekkeelta.

Kesäloma ei mennyt niinkuin piti. Siitä kirjoitan seuraavaksi. Uusia pettymyksiä.

Kuin sumussa eläisi

En ollut päässyt lähtemään Danin luokse. Hänellä oli henkisesti vaikeaa ja eräänä päivänä ennen syntymäpäivääni en kuullut hänestä mitään. Myöhemmin hänen äitinsä laittoi Danin puhelimesta viestiä, että Dan oli siirretty sairaalassa psykiatriselle puolelle henkisten ongelmien takia. Hänellä olisi kuulemma siellä parempi, koska tämä tragedia oli herättänyt vanhat muistot takaisin mitkä olivat hänen vaikeita käsitellä. Hän oli ollut paikalla työtehtävissä, kun vuonna 2009 Apeldoornissa mies kaahasi ja yritti törmätä kuningatar Beatrixin bussiin. Mies ei onnistunut, vaan törmäsi useisiin ihmisiin ja Dan syytti itseään siitä, ettei pystynyt tekemään mitään asialle. Se oli kuulemma ollut todella vaikeaa hänelle hyväksyä ja nyt nämä kaikki muistot tulivat takaisin. Danin äidin kanssa viestittelimme ja hän sanoi tulevansa hakemaan Suomesta Danin jo sinne lähettämiä tavaroita, koska ei ollut varmuutta milloin hän voisi aloittaa siellä töissä. Lupasin auttaa asiassa ja tarjota kyydinkin. Hänen äitinsä myös pyysi minua sanomaan Danille, että odottaisi kärsivällisesti Suomeen tuloa. Tärkeintä olisi ensiksi saada hänet terveeksi ennenkuin hän voisi lähteä matkustamaan. Hän myös kyseli minulta suunnitelmistani joita olimme tehneet, että tulevaisuudessa muuttaisin Danin luokse. Hän sanoi, että minun pitää harkita sitä omalta kohdaltani vakavasti. Se olisi iso askel.

Syntymäpäiväni tuli ja minulla oli vapaapäivä töistä, koska olin varautunut aluksi siihen, että Dan tulee luokseni. Myöhemmin varauduin siihen, että lähden hänen luokseen. Kumpikaan ei onnistunut. Aamupäivällä Dan soitti. Hän oli saanut soittaa minulle ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Se oli onnellinen hetki kun sain jutella hänen kanssaan.

Danin toipuminen oli ailahtelevaa. Välillä kaikki tuntui olevan kunnossa, kunnes tuli takapakkia ja hän oli todella huonossa kunnossa. Kaikesta huolimatta suunnittelimme myös tulevaisuutta jota rupeaisimme toteuttaa heti kun hän pääsisi sairaalasta. Usein suunnittelimme tulevan talon paikkaa sitten kun muuttaisin Hollantiin hänen luokseen. Huoli Danin voinnista vei melkein kaiken aikani. Töissä tein robottimaisesti töitä ja lopun ajan pidin itseäni kiireisenä etten antanut peloille valtaa tai yritin lohduttaa Dania jos hänellä oli huono päivä.
Dania siirrettiin välillä sairaalasta toiseen ja puhuimme välillä siitä, että tulisin katsomaan häntä, sovimme, että hänen äitinsä hakisi minut kentältä ja saisin asua hänen huoneessaan.

Viikot kuluivat. Dan toivoi, että voisin olla häntä vastassa kun hän pääsisi sairaalasta. Lupasin tehdä kaikkeni, että se onnistuisi. Eräänä iltana jouduin lähtemään yötöihin ja samaan aikaan sain viestin häneltä, että hän pääsee sairaalasta. Iloitsin asiasta, mutta hän ilmoitti myös samalla, että hänen äitinsä haluaa viedä hänet pariksi viikoksi Saksaan sukulaisten luokse toipumaan. Syynä olisi se, että Dan ei kotona pystyisi olemaan tarpeeksi aloillaan, että kuntoutuisi kunnolla. Meni viikon verran, ennenkuin kuulin hänestä. Hän yritti soittaa, mutta yhteys ei toiminut. Sen jälkeen tuli tekstiviestejä, että hän haluaa tulla luokseni Suomeen. Yritin laittaa takaisin useita viestejä, mutta en tiedä menivätkö ne koskaan perille. Saksasta kotiuduttuaan hän kertoi matkasta kaiken ja sen, kuinka yhteydet siellä ei pelanneet kunnolla.

Jossain vaiheessa hän joutui Amsterdamiin sairaalaan jollekkin hoitojaksolle. Fysioterapiassa hän joutui käymään säännöllisesti. Eräänä iltana Amsterdamin reissullaan hän otti yhteyttä, että pääsisi käymään kaupungilla hoitajan kanssa, koska hän ei pystyisi kävelemään vaan olisi pyörätuolissa. Sovimme, että hän soittaisi tietyssä kohdassa kaupunkia niin voisin katsoa häntä webkamerasta. Webkamera oli livekuvaa, mutta minun oli vaikea nähdä häntä siellä ihmispaljouden seasta.

Lopputalvi meni sumun seassa eläessä, mutta kevättä kohti alkoi valo pilkistää myös Danin hoitojen kanssa. Hän piristyi päivä päivältä enemmän ja oli iloisempi. Uskalsimme jopa tehdä tarkempia suunnitelmia ajalle jolla hän tulisi käymään Suomessa kylässä. Lääkärit olivat toiveikkaita, että hän voisi matkustaa keväällä. Työhön johon hänen piti tulla Suomessa, oli palkattu joku muu. Se masensi Dania ajoittain. Loppukeväästä koitti toinen shokki elämässäni johon en ollut varautunut, mutta siitä kirjoitan seuraavassa tarkemmin.

Kun maailma pysähtyi

Olin palannut kotiin ja viikon lomaltani takaisin töihin. Elämä jatkui, ehkä normaalia onnellisempana. Kaikki tuntui olevan kohdillaan. Vuoden vaihde lähestyi ja olin sopinut ystäväni kanssa, että viettäisimme uuden vuoden yhdessä ampumalla raketteja ja syömällä jotain. Danin kanssa olimme yhteydessä päivittäin ja suunnittelimme tulevaisuutta. Hänen tuloaan Suomeen kylään ja syntymäpäiviäni jotka olisivat uuden vuoden jälkeen.

Torstai-iltana pari päivää ennen uuden vuoden aattoa normaaliin tuttuun tapaan vaihdoimme Danin kanssa kuulumisia ennen minun nukkumaan menoa. Dan ilmoitti, että hänellä olisi töitä. Joutuisi saattamaan laittomia maahantulijoita takaisin koneeseen. Hän sanoi sen olevan välillä vaarallista, koska ihmiset eivät halua palata takaisin sinne maahan mistä olivat lähteneet huonojen olosuhteiden takia. No ensimmäisenä tietysti oma huoleni oli, että Dan huolehtisi itsestään ja pysyisi turvassa. Hän lupasi ja sanoi ottavansa aamulla yhteyttä vielä kun pääsee töistä.

Sinä perjantaina satoi vettä ja lumesta ei ollut tietoakaan. En muista nukuinko sen yön levottomasti, mutta aamulla ensimmäisenä katsoin puhelinta oliko sinne tullut viestiä? Ei ollut. Oletin hänen menneen jo nukkumaan, mutta töihin päästyäni laitoin kuitenkin viestiä kysyen häneltä, että miten yö meni? Vastausta ei tullut pariin tuntiin, mutta kun puhelin viimein piippasi hymyilin. Oletin tietysti jotenkin Danin vastanneen, mutta yllätys ja sen myötä shokki, jonka koin viestiä lukiessani olisi suistanut minut tieltä, jos olisin ollut ratissa. Onneksi istuin kuorma-auton apukuskin penkillä ja olimme tulossa työkaverini kanssa keikalta. Viesti tuli Danin puhelimesta, mutta kirjoittaja oli hänen äitinsä. Ilmoitti, että Dan on loukkaantunut vakavasti töissä ja on sairaalassa, mutta haluaa minun saavan tietää, että kaikki on hyvin olosuhteisiin nähden. Hän oli saanut luodista.
Se kamala tunne joka vyöryi ylitseni olisi kaatanut isommankin miehen. Samaan aikaan minua huimasi, oksetti, en saanut happea ja olisin halunnut ulos siitä autosta. Työkaverini näki, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta en paljastanut paljoakaan. Hän tiesi kyllä, että tapailen erästä joka asuu ulkomailla, mutta ei sitä, että tämä toinen osapuoli oli myös mies. Viestin Danin äidin kanssa aamupäivän. Hän kertoi pääosin mitä oli sattunut ja Dan oli hyvässä hoidossa.
Oli perjantai ja minulta loppui työpäivä puolenpäivän aikaan. Suuntasin kotiin shokissa ja autoon päästyäni itkin koko matkan. Kotona menin sänkyyn ja katsoin puhelintani. Itkin, kunnes nukahdin. En koskaan ole pelännyt menettäväni ketään niin paljoa kuin nyt vaikka Danin äiti sanoikin, että tila on vakaa ja ei hengenvaaraa.

Illalla heräsin. Rupesin siivoamaan jotta saisin jotain muuta ajattelemista. Jossain vaiheessa sain viestin Danin äidiltä, että minulla olisi mahdollista puhua Danin kanssa lyhyesti, koska tämä olisi vielä väsynyt leikkauksesta. Minun oli vaikea pitää itseäni kasassa kun puhuimme puhelimessa. Ääneni murtui monta kertaa. Kuulin Danin äänestä, että hän oli väsynyt. Puhelu ei kestänyt kauaa ja heti sen päätyttyä romahdin.Itkin lattialla maaten. Olin kiitollinen, että olin saanut puhua Danin kanssa, mutta väsymys hänen äänessään oli jotain kauheaa kuultavaa. Vähän myöhemmin illalla sain viestin Danilta. Hän kysyi miksi kuulostin puhelimessa niin oudolta. Vastasin, että pelkäsin menettäneeni hänet. Emme kauaa viestitelleet, koska hän ilmoitti olevansa edelleen hyvin väsynyt. Minäkin olin.

Uudenvuodenaattona olimme taas yhteyksissä. Dan ilmoitti olevansa iloinen, kun hänen äitinsä oli tuonut sairaalaan hänen omia vaatteita ja petivaatteita. Myöhemmin iltapäivällä ilmoitin ystävälleni, etten pystyisi tänään juhlimaan vuodenvaihtoa. En ollut juhlatuulella ymmärrettävistä syistä. En kuitenkaan avautunut kaverilleni enempää asiasta. Illalla kirjoittelin Danin kanssa. Hän kertoi, ettei pitänyt kovinkaan paljoa ilotulitteista. Vastasin, että en minäkään enää. Kuuntelin rakettien pauketta ulkona ja inhosin ajatusta niistä. Inhosin kaikkea mikä liittyi aseisiin sillä hetkellä. Dan oli kertonut aiemmin saaneensa osuman jalkaansa ja mahaansa, mutta kertoi myöhemmin vasta kuinka kaikki oli tapahtunut. En kuitenkaan halunnut nyt uudenvuoden iltana rasittaa häntä utelemalla asiasta seikkaperäisesti. Danin äiti oli myös viettämässä iltaa siellä sairaalassa poikansa luona, joten annoin heille myös rauhaa ja menin aikasin nukkumaan.

Dan kertoi myöhemmin saaneensa osuman työkaverin aseesta jonka maasta karkotettava oli ottanut. Dan oli kuulemma juuri laittamassa viestiä minulle, kun kuuli, että jotain rupesi tapahtumaan. Samassa häneen osui. Hänen viimeiset ajatukset olivat vain, että hyvästi J(minä). Hänellä oli myös ollut repussaan minun antama tuliainen joka oli tahriintunut vereen jonka hänen äitinsä oli pessyt pois.

Seuraavalla viikolla puhuin Danin kanssa monesti. Halusin tulla käymään, mutta hän pyysi odottamaan vielä vaikka olisikin halunnut myös minun tulevan. Dan kertoi, että hänet siirrettäisiin kotikaupungin sairaalaan jonne minunkin olisi helpompi tulla käymään.

Päivät ja viikot kuluivat jotenkin oudosti. En muista ajankulkua tarkasti. Kaikki tuntuu olevan jotenkin hämärän peitossa. Sekoittuneen yhdeksi pötköksi. Dan kuitenkin halusi tulla minun syntymäpäivilleni. Olin ottanut sen vapaaksi töistä tarkoituksella. Työnjohtajalleni olin kertonut pääkohdat mitä oli tapahtunut ja hän oli erittäin myötämielinen kanssani.
 
Dan pääsi kotihoitoon koska inhosi sairaalassa olemista. Eräänä viikonloppuna olin kauppakeskuksessa ostamassa Danille lahjaa. Pientä pehmolintua. Hän tykkäsi Angry Birdseistä ja halusin ostaa hänelle sellaisen pienen pehmeän AngryBirdin. Dan laittoi viestiä ja kertoi, että hänen jalkansa oli todella huonona. Punainen ja tulikuuma. Hän pelkäsi, että joutuu takaisin sairaalaan. Ilmoitin, että ehkä se olisi parasta hänelle. Samana iltana, kun olimme taas yhteyksissä hän ilmoitti olevansa sairaalassa ja hänen vanhempansa oli siellä myös. Lääkärit halusivat leikata hänet yöllä. Olin kauhuissani. Jostain syystä äitini kuoleman jälkeen olen pelännyt leikkauksia. Hän kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Sinäkään yönä en nukkunut kuin pari tuntia yhteensä. Pelkäsin leikkausta enemmän kuin Dan.

Elämä jatkui ontuvasti kaiken tämän keskellä. Työnjohtaja joka tiesi tilanteen piti minut kiireisenä töissä jotta saisin muutakin ajateltavaa, mutta kotona, kun ei ollut muuta tekemistä pelkäsin.
Ainoa toivoni oli, että päässen hänen luokseen, koska en uskonut hänen vielä kykenevän matkustamaan luokseni, vaikka halusikin niin. Olin hankkinut pienen matkalaukun jota pidin pakattuna ja lähtövalmiina koko ajan. Toivoin koko ajan parasta ja parempia uutisia. Dan ilmoitti työnsä siirtyneen myöhempään ajankohtaan, mutta haaveilimme asiasta useaan otteeseen. Se sai kummankin ajatukset nykyhetkestä pois.

Kaksi päivää

Olimme sopineet, että Dan tulee hakemaan minua. Hän matkustaisi junalla pitkän matkan edes takaisin minun takiani. Jo edellisenä päivänä hän oli matkustanut takiani pitkän matkan.

Siskoni kanssa lähdimme asemalle aamupäivällä auringon saattelemana jolloin oli sovittu, että Dan tulee. Siskoni halusi nähdä hänet vielä kertaalleen. Asemalla huomasin, että tuliaiseni joka oli tarkoitus antaa Danille on unohtunut kotiin, siskoni kotiin. Juna ei ollut vielä tullut ja siskoni lupasi hakea pienen pussin joka oli huoneessani. Pussissa oli paperilappu jossa oli sydän ja nimemme. Olin tehnyt sen kotonani ja näyttänyt sen webkamerassa. Dan oli ihastellut sitä joten päätin antaa sen hänelle. Siellä oli myös pieni hirvi jolla oli Suomipaita päällä, lentokentältä ostettu. Aikaa oli vähän, mutta siskoni kerkesi ajaa pyörällä edes takaisin ennen kuin Danin juna tuli. Juttelimme kolmistaan hetken, muunmuassa Danin Suomen työpaikasta, ennenkuin siskoni lähti kotiin ja me lähdimme odottamaan junaa joka lähtisi kohti Danin kotikaupunkia.

Junassa Dan katseli lentolippuja itselleen. Olimme puhuneet jos hän tulisi käymään joulun jälkeen Suomessa minun luona. Hän varasikin liput, mutta sanoi hoitavansa varauksen loppuun kotonaan tietokoneella. Se oli kuulemma helpompaa. Junamatka meni nopeasti ja ennenkuin huomasin olimme jo Bredassa, Danin kotikaupungissa.

Aseman ulkopuolella oli koju joka myi oliebol. Ne ovat pieniä munkkeja joita saa tomusokerilla tai ilman. Myös rusinatäytteisiä oli. Ostimme yhdet. Kummatkin tykkäsivät niistä. Menimme bussilla hotellille joka sijaitsi vähän matkan päässä keskustasta. Dan antoi minulle oman bussikorttinsa jolla pääsisin liikkumaan. Bussikorttia piti näyttää, kun nousee bussiin ja pois. Matkan hinta määräytyy sen mukaan. Matka ei ollut pitkä ja hetken päästä olimmekin jo hotellissa ja kirjautuneet sisään. Hotellissa vietimme hetken aikaa, mutta olimme suunnitelleet menevämme kaupungille syömään. Ennen lähtöä kysyin Danilta kysymyksen jonka hän oli pyytänyt aiemmin esittämään. Haluisiko hän olla poikaystäväni. Kysymyksen esitettyäni hän tuntui olevan todella iloinen. Muutenkin oli jotenkin helppoa ja hauskaa olla hänen seurassaan vaikka yhteinen kielemme oli kummallekin vieras.

Illemmalla lähdimme kaupungille. Kävimme Ikeassa ja kävelimme kohti kaupungin keskustaa. Dan teki matkalla "rabbit action" josta oli tullut yhteinen nauraun aihe. Varoittelin aina puhelimessa puhuessamme, ettei hän saisi tehdä niitä. Siitä tuli yhteinen juttumme. Rabbit action tarkoitti tien ylittämistä ilman suojatietä tai punaisten palaessa. Kävelimme ison rakennuksen ohi jossa Dan sanoi aiemmin olleen töissä. Hetken päästä olimme kävelleet kaupungin keskustan läpi ja olimme ravintolan edessä. Dan vielä varmisti, että se kävisi minulle. Hän oli aiemmin päivällä varannut pöydän sieltä. Ravintola oli erittäin mielyttävä ja siellä oli kivan tumma sisustus. Tarjoilija vei meidät pöytään ja tilasimme lasit viiniä ruokaa odotellessamme. Ilta sujui mukavasti ruokaillessa ja sen päätteeksi palasimme takaisin hotellille. Matkalla hän kertoi kaupungista kaikenlaista.

Seuraavana aamuna olimme suunnitelleet lähtevämme vielä kaupungille ennen kotiin lähtöä. Dan halusi taas saattaa minut perille asti. En pistänyt pahakseni, koska saimmehan viettää aikaa enemmän yhdessä. Sitä ennen hän esitteli minulle keskustaa valoisaan aikaan. Hotellista olimme saaneet pienet kylmälaukut mukaan missä oli aamupala uloskirjautumisen yhteydessä.

Iltapäivällä siskoni kotikaupungissa päätimme vielä käydä kävelemässä kaupungilla hetken aikaan. Oli kuin kumpikaan ei olisi halunnut päivän loppuvan. Keli ei ollut kovin kummoinen. Tuuli kovaa ja oli vähän sumuinen ilma. Kävellessä toistelimme sanoja; boy ja friend.
Lopulta tuli se hetki kun Danin oli lähdettävä kotiin. Hetki jota kummatkaan ei halunnut tapahtuvan, mutta olimmehan jo tehneet suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hän tulisi heti vuoden vaihduttua minun luokse.
Dan seisoi junan oviaukossa ja hänen silmänsä vettyivät. Lopulta hän itki. Minun oli vaikea pidätellä itkua. Tiesimme, että kummallekkin tulisi kauhea ikävä. Seisoin juna-asemalla niin kauan, että juna hävisi näkyvistäni ja lähdin kotiin päin. Silmät kostuneina, sydän pakahtumaisillaan mutta toisaalta onnellisena. Olin juuri viettänyt kolme ihanaa päivää hänen kanssaan.

Joulu meni mukavasti siskon perheen parissa ja Danin kanssa jutellessa Whatsappissa ja puhelimessa, kunnes tuli aika lähteä kotiin. Kone lähti Brysselistä ja siskoni perheineen tuli saattamaan minua. Dan oli sanonut, että haluaisi tulla myös saattamaan minua. Kone lähti aamulla ja en ollut kuullut hänestä sitten edellisen illan. Olikohan hän tulossa? Pyöri mielessäni koko automatkan kentälle. Edellisenä iltana hän oli sanonut, että tulisi jos jaksaisi nousta ylös tarpeeksi aikaisin-hänellä oli iltavuoro. Hän sanoi haluavansa antaa pienen lahjan minulle ja nähdä minut vielä kerran. Pienen hirven jonka annoin Dan oli nimennyt minun mukaan ja se kuulemma kulkisi hänen laukussaan kaikkialle.
Aika koitti ja minun oli mentävä turvatarkastukseen. Hyvästelimme siskoni kanssa silmät kosteina. Oli aina yhtä haikea lähteä kotiin. Vielä ennen tarkastukseen menemistä katsoin terminaaliin ja yritin katseellani etsiä Dania, mutta en nähnyt.

Kuulin Danista koneen laskeuduttua Suomeen. Hän oli nukahtanut pommiin ja tullut myöhässä kentälle. Pahoittelimme asiaa, mutta ajatus siitä, että kohta näkisimme uudestaan oli rohkaiseva ja jaksoimme odottaa siihen asti.

Näin kului ensitapaasimme ja joulun aika. Olin entistä onnellisempi ja toivekkaampi tulevaisuutta kohtaan. Tähän asti koko aika oli ollut kuin unelmaa jota en voinut uskoa todeksi. Enkä ikinä olisi uskonut mihin pyöritykseen joutuisin tämän jälkeen. Koko maailmani pysähtyi hieman ennen vuoden vaihdetta josta kirjoitan seuraavalla kerralla.