lauantai 25. heinäkuuta 2015

Kun maailma pysähtyi

Olin palannut kotiin ja viikon lomaltani takaisin töihin. Elämä jatkui, ehkä normaalia onnellisempana. Kaikki tuntui olevan kohdillaan. Vuoden vaihde lähestyi ja olin sopinut ystäväni kanssa, että viettäisimme uuden vuoden yhdessä ampumalla raketteja ja syömällä jotain. Danin kanssa olimme yhteydessä päivittäin ja suunnittelimme tulevaisuutta. Hänen tuloaan Suomeen kylään ja syntymäpäiviäni jotka olisivat uuden vuoden jälkeen.

Torstai-iltana pari päivää ennen uuden vuoden aattoa normaaliin tuttuun tapaan vaihdoimme Danin kanssa kuulumisia ennen minun nukkumaan menoa. Dan ilmoitti, että hänellä olisi töitä. Joutuisi saattamaan laittomia maahantulijoita takaisin koneeseen. Hän sanoi sen olevan välillä vaarallista, koska ihmiset eivät halua palata takaisin sinne maahan mistä olivat lähteneet huonojen olosuhteiden takia. No ensimmäisenä tietysti oma huoleni oli, että Dan huolehtisi itsestään ja pysyisi turvassa. Hän lupasi ja sanoi ottavansa aamulla yhteyttä vielä kun pääsee töistä.

Sinä perjantaina satoi vettä ja lumesta ei ollut tietoakaan. En muista nukuinko sen yön levottomasti, mutta aamulla ensimmäisenä katsoin puhelinta oliko sinne tullut viestiä? Ei ollut. Oletin hänen menneen jo nukkumaan, mutta töihin päästyäni laitoin kuitenkin viestiä kysyen häneltä, että miten yö meni? Vastausta ei tullut pariin tuntiin, mutta kun puhelin viimein piippasi hymyilin. Oletin tietysti jotenkin Danin vastanneen, mutta yllätys ja sen myötä shokki, jonka koin viestiä lukiessani olisi suistanut minut tieltä, jos olisin ollut ratissa. Onneksi istuin kuorma-auton apukuskin penkillä ja olimme tulossa työkaverini kanssa keikalta. Viesti tuli Danin puhelimesta, mutta kirjoittaja oli hänen äitinsä. Ilmoitti, että Dan on loukkaantunut vakavasti töissä ja on sairaalassa, mutta haluaa minun saavan tietää, että kaikki on hyvin olosuhteisiin nähden. Hän oli saanut luodista.
Se kamala tunne joka vyöryi ylitseni olisi kaatanut isommankin miehen. Samaan aikaan minua huimasi, oksetti, en saanut happea ja olisin halunnut ulos siitä autosta. Työkaverini näki, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta en paljastanut paljoakaan. Hän tiesi kyllä, että tapailen erästä joka asuu ulkomailla, mutta ei sitä, että tämä toinen osapuoli oli myös mies. Viestin Danin äidin kanssa aamupäivän. Hän kertoi pääosin mitä oli sattunut ja Dan oli hyvässä hoidossa.
Oli perjantai ja minulta loppui työpäivä puolenpäivän aikaan. Suuntasin kotiin shokissa ja autoon päästyäni itkin koko matkan. Kotona menin sänkyyn ja katsoin puhelintani. Itkin, kunnes nukahdin. En koskaan ole pelännyt menettäväni ketään niin paljoa kuin nyt vaikka Danin äiti sanoikin, että tila on vakaa ja ei hengenvaaraa.

Illalla heräsin. Rupesin siivoamaan jotta saisin jotain muuta ajattelemista. Jossain vaiheessa sain viestin Danin äidiltä, että minulla olisi mahdollista puhua Danin kanssa lyhyesti, koska tämä olisi vielä väsynyt leikkauksesta. Minun oli vaikea pitää itseäni kasassa kun puhuimme puhelimessa. Ääneni murtui monta kertaa. Kuulin Danin äänestä, että hän oli väsynyt. Puhelu ei kestänyt kauaa ja heti sen päätyttyä romahdin.Itkin lattialla maaten. Olin kiitollinen, että olin saanut puhua Danin kanssa, mutta väsymys hänen äänessään oli jotain kauheaa kuultavaa. Vähän myöhemmin illalla sain viestin Danilta. Hän kysyi miksi kuulostin puhelimessa niin oudolta. Vastasin, että pelkäsin menettäneeni hänet. Emme kauaa viestitelleet, koska hän ilmoitti olevansa edelleen hyvin väsynyt. Minäkin olin.

Uudenvuodenaattona olimme taas yhteyksissä. Dan ilmoitti olevansa iloinen, kun hänen äitinsä oli tuonut sairaalaan hänen omia vaatteita ja petivaatteita. Myöhemmin iltapäivällä ilmoitin ystävälleni, etten pystyisi tänään juhlimaan vuodenvaihtoa. En ollut juhlatuulella ymmärrettävistä syistä. En kuitenkaan avautunut kaverilleni enempää asiasta. Illalla kirjoittelin Danin kanssa. Hän kertoi, ettei pitänyt kovinkaan paljoa ilotulitteista. Vastasin, että en minäkään enää. Kuuntelin rakettien pauketta ulkona ja inhosin ajatusta niistä. Inhosin kaikkea mikä liittyi aseisiin sillä hetkellä. Dan oli kertonut aiemmin saaneensa osuman jalkaansa ja mahaansa, mutta kertoi myöhemmin vasta kuinka kaikki oli tapahtunut. En kuitenkaan halunnut nyt uudenvuoden iltana rasittaa häntä utelemalla asiasta seikkaperäisesti. Danin äiti oli myös viettämässä iltaa siellä sairaalassa poikansa luona, joten annoin heille myös rauhaa ja menin aikasin nukkumaan.

Dan kertoi myöhemmin saaneensa osuman työkaverin aseesta jonka maasta karkotettava oli ottanut. Dan oli kuulemma juuri laittamassa viestiä minulle, kun kuuli, että jotain rupesi tapahtumaan. Samassa häneen osui. Hänen viimeiset ajatukset olivat vain, että hyvästi J(minä). Hänellä oli myös ollut repussaan minun antama tuliainen joka oli tahriintunut vereen jonka hänen äitinsä oli pessyt pois.

Seuraavalla viikolla puhuin Danin kanssa monesti. Halusin tulla käymään, mutta hän pyysi odottamaan vielä vaikka olisikin halunnut myös minun tulevan. Dan kertoi, että hänet siirrettäisiin kotikaupungin sairaalaan jonne minunkin olisi helpompi tulla käymään.

Päivät ja viikot kuluivat jotenkin oudosti. En muista ajankulkua tarkasti. Kaikki tuntuu olevan jotenkin hämärän peitossa. Sekoittuneen yhdeksi pötköksi. Dan kuitenkin halusi tulla minun syntymäpäivilleni. Olin ottanut sen vapaaksi töistä tarkoituksella. Työnjohtajalleni olin kertonut pääkohdat mitä oli tapahtunut ja hän oli erittäin myötämielinen kanssani.
 
Dan pääsi kotihoitoon koska inhosi sairaalassa olemista. Eräänä viikonloppuna olin kauppakeskuksessa ostamassa Danille lahjaa. Pientä pehmolintua. Hän tykkäsi Angry Birdseistä ja halusin ostaa hänelle sellaisen pienen pehmeän AngryBirdin. Dan laittoi viestiä ja kertoi, että hänen jalkansa oli todella huonona. Punainen ja tulikuuma. Hän pelkäsi, että joutuu takaisin sairaalaan. Ilmoitin, että ehkä se olisi parasta hänelle. Samana iltana, kun olimme taas yhteyksissä hän ilmoitti olevansa sairaalassa ja hänen vanhempansa oli siellä myös. Lääkärit halusivat leikata hänet yöllä. Olin kauhuissani. Jostain syystä äitini kuoleman jälkeen olen pelännyt leikkauksia. Hän kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Sinäkään yönä en nukkunut kuin pari tuntia yhteensä. Pelkäsin leikkausta enemmän kuin Dan.

Elämä jatkui ontuvasti kaiken tämän keskellä. Työnjohtaja joka tiesi tilanteen piti minut kiireisenä töissä jotta saisin muutakin ajateltavaa, mutta kotona, kun ei ollut muuta tekemistä pelkäsin.
Ainoa toivoni oli, että päässen hänen luokseen, koska en uskonut hänen vielä kykenevän matkustamaan luokseni, vaikka halusikin niin. Olin hankkinut pienen matkalaukun jota pidin pakattuna ja lähtövalmiina koko ajan. Toivoin koko ajan parasta ja parempia uutisia. Dan ilmoitti työnsä siirtyneen myöhempään ajankohtaan, mutta haaveilimme asiasta useaan otteeseen. Se sai kummankin ajatukset nykyhetkestä pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti