keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kesä

Lähdin kesälomalle siinä uskossa, että Dan oli Eindhovenissa sairaalassa ja näkisin hänet mahdollisesti jossain vaiheessa. Olisinhan siskoni luona koko loman neljä viikkoa. Matka oli vuoden sisällä kolmas. Kaikki säästöni olivat nyt huvenneet matkoihin, mutta uskoin sen kaiken olevan sen arvoista. Uskoin Danin olevan sen arvoinen ja sen, että hän arvostaisi paljon teen hänen vuokseen.

Hollannissa ollessani, olimme yhteydessä. Dan lupasi, että näkisimme. Hän sanoi, että äitinsä tulee hakemaan minua ja viettäisimme pari päivää Eftelingissä, huvipuistossa. En sanonut siskolleni mitään asiasta, mutta varasin pari päivää siihen. Pari päivää odottelin vain, että hänen äitinsä soittaa minulle. Koko loman olin varautunut siihen, että näkisimme. Sitten tuli taas hiljaista. Olisiko ollut loman viimeisellä viikolla. En kuullut Danista mitään.

Viimeisellä viikolla matkustin yksin Bredaan. Laitoin viestiä Danille, että tulen kaupunkiin, että jos hän on kaupungissa niin tulee vastaan. Seisoin aseman edessä, eikä ketään tullut. Kiertelin kaupungilla yksin katsoen paikkoja. Mielialani vaihteli ja en tiennyt mitä uskoa. Valehteliko Dan ja miksi? Vai oliko hän oikeasti sairaalassa? Oliko hänen äidillään jotain tekemistä asian kanssa? Sisälläni myllersi tunnekuohu. Toisaalta nautin kaupungilla kävelystä. Toisaalta minua ahdisti. Sitten näin sen, talon jossa Dan sanoi olleensa töissä joskus ja tajusin, että hän oli valehdellut minulle. Katsoin kuvaa jonka hän oli lähettänyt Eindhovenin sairaalasta ja seisoin Bredassa hänen entisen työpaikkansa edessä. Katsoin parveketta jossa oli samanlainen ristikko ja näin kuvassa kauempana olevan pyöreän talon. Tajusin hänen valehdelleen minulle, mutta en ymmärtänyt miksi. Myöhemmin seisoin juna-asemalla ja muistan miettineeni, kuinka helppoa olisikaan päättää kaikki tähän paikkaan, kun ohitseni jyrisi tavarajuna. Tuijotin raiteita ja poltin tupakkaa. Ei, vielä en niin tekisi. Haluan saada vastauksen.

Danista ei kuulunut enää loppulomallani. Yritin kentältä vielä ottaa yhteyttä häneen. Tunsin viiltävää kipua sydämmessäni, kun lähdin kotiin.

Jossain vaiheessa Dan otti taas yhteyttä. Hän selitti syyn miksi ei voinut pitää yhteyttä ja että nyt olisi karannut sairaalasta. Itselläni oli työssäoppiminen kesken ja opinnot eivät sujuneet koko ajan vaihtuvien ohjaajien takia ja oma kiinnostukseni oli nollassa. Pieni valonpilkahdus kuitenkin tuli, kun Dan otti yhteyttä. Huolestuin toki, kun hän kertoi karanneensa ja lähtevän maasta. Dan sanoi, että ei olisi hyvää seuraa minulle ja minun pitäisi unohtaa hänet. En suostunut siihen. Totesin, että pysyn hänen rinnallaan vaikka hänellä olisi kuinka vaikeaa. Dan kertoi muuttavansa Bonaireen, Hollannille kuuluvalle saarelle Karibianmerellä. Hän sanoi, että kun on asettunut aloillensa, hän ostaa minulle lentolipun sinne.

Yhteytemme palasi. Puhuimme puhelimessa ja juttelimme paljon Bonairesta. Hän kertoi, kuinka hankkisi talon sieltä meille ja asuisimme siellä. Ajatus hiukan jännitti, mutta kesän kuluessa totuin siihen. Dan sanoi, että kun talo on valmis lähiaikoina hän tulee minua vastaan Amsterdamiin. Lähdemme yhdessä. Hän sanoi haluavansa minulle Hollannin passin ja pyysi minua skannaamaan oman passini koneelle. Lähtisimme Bonaireen Amsterdamista yhdessä ja joutuisin olemaan siellä puoli vuotta ennenkuin pääsisin käymään kotonani. Mutta hän lupasi, että sen jälkeen kävisimme Suomessa niin usein kun mahdollista. Katsoin usein webkamera kuvaa Bonairesta ja tutustuin alueeseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen. Kesä läheni loppuaan, kunnes Dan hiljeni. Aloin turtua päivien hiljaisuuteen ja odotin hyvä uskoisena yhteydenottoa laittamalla välillä kuvia Suomesta ja kirjoittelemalla kaikkea mitä minulle on tapahtunut sillä aikaa.

Olin veljeni perheen kanssa Korkeasaaressa. Laitoin kuvia eläimistä, kun yhtäkkiä tuli vastaus. Danin äiti laittoi, että poikansa ei voi vastata. Hänet on tuotu juuri takaisin Amsterdamiin rauhoitettuna ja hän vastaa sitten kun voi. Pyysin Danin äitiä kertomaan, että odotan häntä. Pari päivää myöhemmin Dan oli kanssani messengerissä. Hän sanoi olevansa sairaalassa ja ei saisi käyttää puhelinta eikä voisi kauaa olla koneellakaan. Hänestä huokui jotenkin ahdistus väsymys ja luovuttaminen. Kuuntelin musiikkia jota hän linkkasi minulle. Se oli jotenkin pelottavan oloista, mutta yritin piristää häntä kaikin tavoin.

Satoi vettä, olimme töissä Helsingin keskustassa, kun puhelimeni pirahti yllättäen. Dan laittoi viestiä, että oli poistunut sairaalasta ja hän tulisi Suomeen. Sen jälkeen katsoisimme mitä teemme. Hän laittoi whatsappin "jaa sijaintisi"-toiminnon avulla sijaintinsa. Se oli lentokentällä Amsterdamissa. Olin hieman hämilläni. Osa minusta ei uskonut. Yritin kysyä häneltä millä koneella tämä on tulossa, mutta en saanut vastausta. Katsoin netistä sopivan koneen ja menin vastaan. Dan ei ollut koneessa joka laskeutui Suomeen.

Syksyn aikana oireilin enemmän. Niin paljon, että sain diagnoosin. Ja osa totuutta paljastuu. Siitä myöhemmin. 

Kun maailma romahtaa

Pääsiäinen toi jotain mukanaan. Jotain mikä vahvisti tunteitamme. Puhuimme varmemmin tulevaisuudesta ja meistä. Töissä puhkuin intoa ja muutenkin kevät kukoisti niin ulkona luonnossa kuin rinnassani. Minulla oli muutto takaisin evakkoasunnostani pienempään asuntoon josta olin lähtenyt hieman yli puoli vuotta sitten. Minulla oli myös mahdollisuus jäädä evakkoasuntoon, mutta ajattelin siirtää tavarani takaisin pienempään asuntoon, enhän asuisi kuitenkaan pitkään siinä. Olimme sopineet uudesta ajasta jolloin Dan tulisi ja viettäisimme Suomessa vain sen verran, että saisimme asiat täällä kuntoon ja lähtisimme.

Äitienpäivänä, niinkuin usein ennen,  minulla oli ikävä äitiä. Kävin viemässä haudalle kukat. Se oli aina yhtä vaikea päivä. Dan puhui kauniisti siitä, kuinka hän haluaa, että ennenkuin lähdemme Suomesta viemme äidin haudalle valkoisen kukan, että se on tärkeää hänelle myös. Hän myös sanoi, että ei halua viedä minua pois perheeni luota vaan haluaa, että minulla on aina mahdollisuus tulla käymään Suomessa perheeni luona tai haudalla. Niin usein kun mahdollista. Se oli rohkaisevaa. 

Olimme päivittäin yhteydessä. Usein hän soitti minulle töihin aamupäivästä ja juttelimme pitkiäkin aikoja. Hieman ennen kuin Danin piti tulla Suomeen. hän oli lähdössä Apeldoorniin ostoksille. Hän puhui, että menisi yöostoksille, tapahtuma jolloin kaupat olisivat myöhään auki. Hän laittoi kuvia kun oli lähdössä ja junassa matkalla. Viestittelimme koko matkan ja perille päästyään hän soitti. Olin niin onnellinen. Tiesin, että kohta elämäni muuttuisi, mutta odotin sitä. Puhelun päätyttyä jäin haaveilemaan asioista. Oli viikonloppu joten ei tarvinnut mennä aikaisin nukkumaan ja kun lopulta menin, hymyilin itseni uneen.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi. Danista en ollut kuullut ja ajattelin hänen olevan väsynyt matkasta. Laitoin kuitenkin viestin, jossa kysyin kuinka ilta meni. Vastausta ei tullut vielä sunnuntainakaan. Näin, että hän oli välillä online-tilassa, mutta ei vastannut. Minua alkoi hieman ihmetyttämään. Sinä iltana näin, että hän myös oli online-tilassa sivustolla jossa tapasimme joten laitoin hänelle viestin sinne, jossa tiedustelin, että saiko viestini whatsappissa. Ei vastausta. Vain reaktio jota en odottanut häneltä. Hän blokkasi minut omalta sivultaan ja en saanut yhteyttä häneen sieltäkään. Olin pienessä shokissa. Mitä tapahtuu? Miksi hän eristää minua yhtäkkiä ilman mitään syytä?

Seuraavalla viikolla oloni huononi entisestään. Vastausta ei kuulunut, mutta näin hänen olevan online-tilassa usein. En pystynyt käsittämään tilannetta. Välillä olin vihainen, mutta enimmäkseen olin jonkinlaisessa välitilassa jota en ymmärtänyt. Shokissa. Elämästäni oli yhden yön aikana tullut tarkoituksetonta ja vailla päämäärää. En käsittänyt asiaa ollenkaan, että mitä oli tapahtunut. Henkilö jonka kanssa suunnittelit tulevaisuutta ja olitte yhteydessä päivittäin oli yhtäkkiä hiljentynyt. Olin musertunut. Sillä viikolla muistan juoneeni itseni humalaan pullollisella viinaa. Poikkeuksellista minulta, koska en käytä alkoholia korjaamaan huonoa olotilaani. Myös istuin rannassa ja mietin pahoja asioita joilla poistaisin tyhjyyden tunteen sisältäni, asioita joita voisin tehä itselleni. Ennen sitä kuitenkin halusin saada vastauksen, joten tein valeprofiilin sivustolle. Otin yhteyttä Daniin ja esiinnyin jonain muuna. Hän vastasi ja vaihdoimme muutamia viestejä. En tiennyt mitä ajatella.
Viikkoon en kuullut hänestä mitään, kunnes perjantai iltapäivästä töiden jälkeen istuin ulkona ja tein sen mitä olisi pitänyt tehä aiemmin. Otin puhelimeni ja soitin hänelle. Ei vastausta. Hetken päästä tuli viesti, että hän ei pysty nyt puhumaan, mutta myöhemmin lähetti toisen viestin jossa selitti, että oli joutunut sairaalaan, syytä ei kertonut, mutta äitinsä oli vienyt hänet psykiatriselle puolelle.
En tiennyt mitä uskoa, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä selitys. Hän ei saisi pitää puhelinta siellä. Uskoin sen. Seuraavana päivänä hän soitti minulle kun olin matkalla tapaamaan lapsuudenystävääni Helsinkiin. Emme jutelleet sairaalasta montaa sanaakaan, vaan kaikesta muusta. Halusin, niinkuin usein ennenkin, että hän ajattelisi jotain muuta kuin pahoja asioita. Puhuimme muunmuassa valepfrofiilistani josta hän kysyi suoraan, että olinko se minä? En voinut valehdella vaikka olisin voinut.

Kaikesta huolimatta olin onnellinen. Olin saanut yhteyden takaisin jonka pelkäsin menettäneeni. Tyhjyyden tunne sisälläni oli taas täyttymässä elämästä ja uskosta tulevaisuuteen. Olin kuitenkin jo ehtinyt siirtää kesälomaani kesäkuun alkuun ja varannut liput Hollantiin siskoni luokse. Dan lupasi yrittää nähdä minua. Hän sanoi kuitenkin olevansa sairaalassa Eindhovenissa. Laittoi pari kuvaakin parvekkeelta.

Kesäloma ei mennyt niinkuin piti. Siitä kirjoitan seuraavaksi. Uusia pettymyksiä.