Kesä

Lähdin kesälomalle siinä uskossa, että Dan oli Eindhovenissa sairaalassa ja näkisin hänet mahdollisesti jossain vaiheessa. Olisinhan siskoni luona koko loman neljä viikkoa. Matka oli vuoden sisällä kolmas. Kaikki säästöni olivat nyt huvenneet matkoihin, mutta uskoin sen kaiken olevan sen arvoista. Uskoin Danin olevan sen arvoinen ja sen, että hän arvostaisi paljon teen hänen vuokseen.

Hollannissa ollessani, olimme yhteydessä. Dan lupasi, että näkisimme. Hän sanoi, että äitinsä tulee hakemaan minua ja viettäisimme pari päivää Eftelingissä, huvipuistossa. En sanonut siskolleni mitään asiasta, mutta varasin pari päivää siihen. Pari päivää odottelin vain, että hänen äitinsä soittaa minulle. Koko loman olin varautunut siihen, että näkisimme. Sitten tuli taas hiljaista. Olisiko ollut loman viimeisellä viikolla. En kuullut Danista mitään.

Viimeisellä viikolla matkustin yksin Bredaan. Laitoin viestiä Danille, että tulen kaupunkiin, että jos hän on kaupungissa niin tulee vastaan. Seisoin aseman edessä, eikä ketään tullut. Kiertelin kaupungilla yksin katsoen paikkoja. Mielialani vaihteli ja en tiennyt mitä uskoa. Valehteliko Dan ja miksi? Vai oliko hän oikeasti sairaalassa? Oliko hänen äidillään jotain tekemistä asian kanssa? Sisälläni myllersi tunnekuohu. Toisaalta nautin kaupungilla kävelystä. Toisaalta minua ahdisti. Sitten näin sen, talon jossa Dan sanoi olleensa töissä joskus ja tajusin, että hän oli valehdellut minulle. Katsoin kuvaa jonka hän oli lähettänyt Eindhovenin sairaalasta ja seisoin Bredassa hänen entisen työpaikkansa edessä. Katsoin parveketta jossa oli samanlainen ristikko ja näin kuvassa kauempana olevan pyöreän talon. Tajusin hänen valehdelleen minulle, mutta en ymmärtänyt miksi. Myöhemmin seisoin juna-asemalla ja muistan miettineeni, kuinka helppoa olisikaan päättää kaikki tähän paikkaan, kun ohitseni jyrisi tavarajuna. Tuijotin raiteita ja poltin tupakkaa. Ei, vielä en niin tekisi. Haluan saada vastauksen.

Danista ei kuulunut enää loppulomallani. Yritin kentältä vielä ottaa yhteyttä häneen. Tunsin viiltävää kipua sydämmessäni, kun lähdin kotiin.

Jossain vaiheessa Dan otti taas yhteyttä. Hän selitti syyn miksi ei voinut pitää yhteyttä ja että nyt olisi karannut sairaalasta. Itselläni oli työssäoppiminen kesken ja opinnot eivät sujuneet koko ajan vaihtuvien ohjaajien takia ja oma kiinnostukseni oli nollassa. Pieni valonpilkahdus kuitenkin tuli, kun Dan otti yhteyttä. Huolestuin toki, kun hän kertoi karanneensa ja lähtevän maasta. Dan sanoi, että ei olisi hyvää seuraa minulle ja minun pitäisi unohtaa hänet. En suostunut siihen. Totesin, että pysyn hänen rinnallaan vaikka hänellä olisi kuinka vaikeaa. Dan kertoi muuttavansa Bonaireen, Hollannille kuuluvalle saarelle Karibianmerellä. Hän sanoi, että kun on asettunut aloillensa, hän ostaa minulle lentolipun sinne.

Yhteytemme palasi. Puhuimme puhelimessa ja juttelimme paljon Bonairesta. Hän kertoi, kuinka hankkisi talon sieltä meille ja asuisimme siellä. Ajatus hiukan jännitti, mutta kesän kuluessa totuin siihen. Dan sanoi, että kun talo on valmis lähiaikoina hän tulee minua vastaan Amsterdamiin. Lähdemme yhdessä. Hän sanoi haluavansa minulle Hollannin passin ja pyysi minua skannaamaan oman passini koneelle. Lähtisimme Bonaireen Amsterdamista yhdessä ja joutuisin olemaan siellä puoli vuotta ennenkuin pääsisin käymään kotonani. Mutta hän lupasi, että sen jälkeen kävisimme Suomessa niin usein kun mahdollista. Katsoin usein webkamera kuvaa Bonairesta ja tutustuin alueeseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen. Kesä läheni loppuaan, kunnes Dan hiljeni. Aloin turtua päivien hiljaisuuteen ja odotin hyvä uskoisena yhteydenottoa laittamalla välillä kuvia Suomesta ja kirjoittelemalla kaikkea mitä minulle on tapahtunut sillä aikaa.

Olin veljeni perheen kanssa Korkeasaaressa. Laitoin kuvia eläimistä, kun yhtäkkiä tuli vastaus. Danin äiti laittoi, että poikansa ei voi vastata. Hänet on tuotu juuri takaisin Amsterdamiin rauhoitettuna ja hän vastaa sitten kun voi. Pyysin Danin äitiä kertomaan, että odotan häntä. Pari päivää myöhemmin Dan oli kanssani messengerissä. Hän sanoi olevansa sairaalassa ja ei saisi käyttää puhelinta eikä voisi kauaa olla koneellakaan. Hänestä huokui jotenkin ahdistus väsymys ja luovuttaminen. Kuuntelin musiikkia jota hän linkkasi minulle. Se oli jotenkin pelottavan oloista, mutta yritin piristää häntä kaikin tavoin.

Satoi vettä, olimme töissä Helsingin keskustassa, kun puhelimeni pirahti yllättäen. Dan laittoi viestiä, että oli poistunut sairaalasta ja hän tulisi Suomeen. Sen jälkeen katsoisimme mitä teemme. Hän laittoi whatsappin "jaa sijaintisi"-toiminnon avulla sijaintinsa. Se oli lentokentällä Amsterdamissa. Olin hieman hämilläni. Osa minusta ei uskonut. Yritin kysyä häneltä millä koneella tämä on tulossa, mutta en saanut vastausta. Katsoin netistä sopivan koneen ja menin vastaan. Dan ei ollut koneessa joka laskeutui Suomeen.

Syksyn aikana oireilin enemmän. Niin paljon, että sain diagnoosin. Ja osa totuutta paljastuu. Siitä myöhemmin. 

Kun maailma romahtaa

Pääsiäinen toi jotain mukanaan. Jotain mikä vahvisti tunteitamme. Puhuimme varmemmin tulevaisuudesta ja meistä. Töissä puhkuin intoa ja muutenkin kevät kukoisti niin ulkona luonnossa kuin rinnassani. Minulla oli muutto takaisin evakkoasunnostani pienempään asuntoon josta olin lähtenyt hieman yli puoli vuotta sitten. Minulla oli myös mahdollisuus jäädä evakkoasuntoon, mutta ajattelin siirtää tavarani takaisin pienempään asuntoon, enhän asuisi kuitenkaan pitkään siinä. Olimme sopineet uudesta ajasta jolloin Dan tulisi ja viettäisimme Suomessa vain sen verran, että saisimme asiat täällä kuntoon ja lähtisimme.

Äitienpäivänä, niinkuin usein ennen,  minulla oli ikävä äitiä. Kävin viemässä haudalle kukat. Se oli aina yhtä vaikea päivä. Dan puhui kauniisti siitä, kuinka hän haluaa, että ennenkuin lähdemme Suomesta viemme äidin haudalle valkoisen kukan, että se on tärkeää hänelle myös. Hän myös sanoi, että ei halua viedä minua pois perheeni luota vaan haluaa, että minulla on aina mahdollisuus tulla käymään Suomessa perheeni luona tai haudalla. Niin usein kun mahdollista. Se oli rohkaisevaa. 

Olimme päivittäin yhteydessä. Usein hän soitti minulle töihin aamupäivästä ja juttelimme pitkiäkin aikoja. Hieman ennen kuin Danin piti tulla Suomeen. hän oli lähdössä Apeldoorniin ostoksille. Hän puhui, että menisi yöostoksille, tapahtuma jolloin kaupat olisivat myöhään auki. Hän laittoi kuvia kun oli lähdössä ja junassa matkalla. Viestittelimme koko matkan ja perille päästyään hän soitti. Olin niin onnellinen. Tiesin, että kohta elämäni muuttuisi, mutta odotin sitä. Puhelun päätyttyä jäin haaveilemaan asioista. Oli viikonloppu joten ei tarvinnut mennä aikaisin nukkumaan ja kun lopulta menin, hymyilin itseni uneen.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi. Danista en ollut kuullut ja ajattelin hänen olevan väsynyt matkasta. Laitoin kuitenkin viestin, jossa kysyin kuinka ilta meni. Vastausta ei tullut vielä sunnuntainakaan. Näin, että hän oli välillä online-tilassa, mutta ei vastannut. Minua alkoi hieman ihmetyttämään. Sinä iltana näin, että hän myös oli online-tilassa sivustolla jossa tapasimme joten laitoin hänelle viestin sinne, jossa tiedustelin, että saiko viestini whatsappissa. Ei vastausta. Vain reaktio jota en odottanut häneltä. Hän blokkasi minut omalta sivultaan ja en saanut yhteyttä häneen sieltäkään. Olin pienessä shokissa. Mitä tapahtuu? Miksi hän eristää minua yhtäkkiä ilman mitään syytä?

Seuraavalla viikolla oloni huononi entisestään. Vastausta ei kuulunut, mutta näin hänen olevan online-tilassa usein. En pystynyt käsittämään tilannetta. Välillä olin vihainen, mutta enimmäkseen olin jonkinlaisessa välitilassa jota en ymmärtänyt. Shokissa. Elämästäni oli yhden yön aikana tullut tarkoituksetonta ja vailla päämäärää. En käsittänyt asiaa ollenkaan, että mitä oli tapahtunut. Henkilö jonka kanssa suunnittelit tulevaisuutta ja olitte yhteydessä päivittäin oli yhtäkkiä hiljentynyt. Olin musertunut. Sillä viikolla muistan juoneeni itseni humalaan pullollisella viinaa. Poikkeuksellista minulta, koska en käytä alkoholia korjaamaan huonoa olotilaani. Myös istuin rannassa ja mietin pahoja asioita joilla poistaisin tyhjyyden tunteen sisältäni, asioita joita voisin tehä itselleni. Ennen sitä kuitenkin halusin saada vastauksen, joten tein valeprofiilin sivustolle. Otin yhteyttä Daniin ja esiinnyin jonain muuna. Hän vastasi ja vaihdoimme muutamia viestejä. En tiennyt mitä ajatella.
Viikkoon en kuullut hänestä mitään, kunnes perjantai iltapäivästä töiden jälkeen istuin ulkona ja tein sen mitä olisi pitänyt tehä aiemmin. Otin puhelimeni ja soitin hänelle. Ei vastausta. Hetken päästä tuli viesti, että hän ei pysty nyt puhumaan, mutta myöhemmin lähetti toisen viestin jossa selitti, että oli joutunut sairaalaan, syytä ei kertonut, mutta äitinsä oli vienyt hänet psykiatriselle puolelle.
En tiennyt mitä uskoa, mutta se tuntui olevan ainoa järkevä selitys. Hän ei saisi pitää puhelinta siellä. Uskoin sen. Seuraavana päivänä hän soitti minulle kun olin matkalla tapaamaan lapsuudenystävääni Helsinkiin. Emme jutelleet sairaalasta montaa sanaakaan, vaan kaikesta muusta. Halusin, niinkuin usein ennenkin, että hän ajattelisi jotain muuta kuin pahoja asioita. Puhuimme muunmuassa valepfrofiilistani josta hän kysyi suoraan, että olinko se minä? En voinut valehdella vaikka olisin voinut.

Kaikesta huolimatta olin onnellinen. Olin saanut yhteyden takaisin jonka pelkäsin menettäneeni. Tyhjyyden tunne sisälläni oli taas täyttymässä elämästä ja uskosta tulevaisuuteen. Olin kuitenkin jo ehtinyt siirtää kesälomaani kesäkuun alkuun ja varannut liput Hollantiin siskoni luokse. Dan lupasi yrittää nähdä minua. Hän sanoi kuitenkin olevansa sairaalassa Eindhovenissa. Laittoi pari kuvaakin parvekkeelta.

Kesäloma ei mennyt niinkuin piti. Siitä kirjoitan seuraavaksi. Uusia pettymyksiä.

Toinen tapaaminen

Olimme sopineet, että pääsiäisen aikaan Dan tulisi kylään, kun sai vihdoin matkustaa ja ei ollut kipuja eikä sairaalakäyntejä ja henkisellä tasolla kaikki tuntui olevan suhteellisen hyvässä kunnossa. Olin ottanut viikon vapaaksi töistä, jotta voisimme viettää aikaa yhdessä ja minun ei tarvitsisi jättää häntä yksin vieraaseen paikkaan, kun itse olisin töissä. Sinä viikonloppuna, kun hänen piti tulla, ystävälläni oli syntymäpäiväjuhlat johon minut oli kutsuttu. Peruin, koska Danin piti silloin tulla luokseni. Ystäväni totesi ymmärtävänsä, mutta pyysi vielä harkitsemaan tulemista ja kutsui myös Danin. Sanoin, että kysyn asiaa, mutta en lupaa mitään.Oli lauantai ja Danin piti laskeutua iltapäivällä. En ollut kuullut hänestä joten lähdin kentälle, koska oletin hänen olevan koneessa. Seisoin ja katsoin ihmisiä jotka tulivat koneesta. Aina, kun ovet aukenivat odotin näkeväni hänet, mutta joka kerta petyin. Sisälläni myllersi. Jollain asteella tiesin, ettei hän olisi tulossa, mutta toivoin ja uskoin, itkua pidätellen, että seuraava olisi Dan. Ei tullut. Seisoin varmaan tunnin verran odottamassa, mutta Dan ei tulllut. Lähdin kotiin pettyneenä.

Illalla Dan laittoi viestiä, että oli mennyt kentälle, mutta ei ollut pystynyt tulemaan. Häntä ahdisti koko lentokentän alue niin paljon. Hän pyysi anteeksi ja pyysi, että voisin antaa anteeksi. Oloni huojentui, kun kuulin hänestä. Sanoin voivani antaa anteeksi, ymmärrän häntä. Olisin vain halunnut kuulla asiasta heti. Jutttelimme koko illan ainakin aluksi hänen olostaan.Sovimme, että miettisimme hänen tulemistaan vielä ja sanoin, että itse voisin myös tulla hänen luokseen.

Maanantaina ei vieläkään ollut päätetty, hän ei ollut päättänyt mitä tekisimme. En halunnut viettää koko lomaa yksin kotona joten tivasin pari kertaa häneltä, että mitä haluaa tehdä. Vastaus oli, että hän ei tiedä vielä. Pahoittelin ja selitin oman kantani, mutta totesin ymmärtäväni häntä hyvin. Kuitenkin päätin illemmalla hankkia liput Hollantiin ja lähteä siskoni luokse jolta tietysti kysyin, että ottaisiko hän vastaan näin lyhyellä varoitusajalla. Sanoin Danille, että edes olen lähempänä häntä. Välillämme olisi 1500km sijasta 150km eli voisimme nähdä heti, kun hänelle sopisi. Hätämatkalaukkuni oli onneksi vielä valmiina joten itse pakkaamisesta ei tarvinnut huolehtia. Dan tuntui ilahtuvan tiedosta, että olisin lähempänä. Hän sanoi yrittävänsä tulla kentälle vastaan jos kunto antaisi myöten, mutta ei luvannut mitään. Olin sanonut ainoan ongelman olevan siinä, etten ollut koskaan yksin kulkenut junalla Hollannissa ja siskoni ei pääsisi hakemaan minua.

Seuraavana aamuna lyhyiden yöunien jälkeen olin kentällä. Jännitin matkaa, koska en tiennyt oliko Dan tulossa kentälle vastaan vai ei. Laitoin vielä ennen koneeseen nousua viestiä hänelle, että matkalla ollaan. Olin henkisesti varautunut siihen, etten näkisi häntä kentällä ja joutuisin yksin suoriutumaan siskoni luokse. Jännitin sitä koko matkan koneessa ja laskeuduttuamme kentälle.
Yllätys olikin suuri kun avasin puhelimeni ja Dan soitti melkein heti. Hän oli matkalla kentälle ja pyysi minua odottamaan siellä. Oloni huojentui heti ja olin innoissani ja onnellinen. Dan sanoi, että hänellä menee hetken aikaa, kun myöhästyi junasta, mutta on matkalla.

Odotin varmaan puoli tuntia, kun hän soitti ja ilmoitti olevansa kentällä. Se oli iloinen näkeminen. Ennen junaan menoa ostimme Starbucksista kahvit. Jännitin Danin reaktiota, koska myyjänä oli afrikkalaissyntyinen nainen ja ampumisen jälkeen Dan oli sanonut, että hänellä on ollut vaikeaa kohdata tummia ihmisiä, koska ampuja oli ollut afrikkalainen. Ymmärsin, koska itsellä oli nuoruudessa vähän vastaavanlainen kokemus. Olin kertonut Danille joutuneeni kerran afrikkalaisten ( sen enempään erottelematta kansalaisuuksia ) hakkaamaksi ja tapauksen jälkeen itselläni oli ollut vaikeaa kohdata tummia, mutta olin päässyt yli asiasta. Ei ihmisiä voi vihata vain heidän synnyinmaansa takia. Dan käyttäytyi kuitenkin normaalisti ja menimme ulos juomaan kahvit.

Minua väsytti kauheasti, mutta olin onnellinen, kun olimme matkalla junalla kohti Bredaa. Suoraa yhteyttä siskoni luokse ei ollut sillä hetkellä saatavilla. Sovimme, että hän saattaisi minut Bredassa oikeaan junaan joka menisi siskoni luokse. Bredassa ostimme pientä välipalaa kaupasta ja istuimme puistossa. Juttelimme kaikesta ja sovimme, että viikolla tulisin Bredaan pariksi päiväksi. Vähän myöhemmin hän osti minulle lipun ykkösluokasta, niinkuin joka kerta ja saattoi oikeaan junaan. Muutaman tunnin kuluttua olin siskoni luona.

Parin päivän kuluttua seisoin Bredan juna-aseman edessä. Dan oli soittanut, että on tulossa ja hetken päästä näinkin hänet jo kävelevän kohti. Menimme junalla samaan hotelliin jossa olimme olleet aiemminkin. Dan kysyi, että haluaisinko lähteä kaupungille syömään vai söisimmekö hotellin ravintolassa. Minulle kävi kaikki, kuhan sain viettää aikaa hänen kanssaan. Söimme hotellin ravintolassa ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Hän näytti jonkin lyhyen videopätkän äidistään ja nauroimme jollekkin hauskalle. Dan sanoi, että hän antaa minulle kaiken mitä haluan. Totesin haluavani vain hänet johon vastaus oli, että olen jo sinun. Ilta sujui todella iloisesti, mutta kuten aina, liian nopeasti. Oli pakko mennä aikaisin nukkumaan, koska Dan sanoi, että hänen olisi aamulla valitettavasti lähettävä suht ajoissa hautajaisiin.

Aamulla kävelimme kohti asemaa ja hän osti minulle taas junalipun ensimmäisestä luokasta. Bredassa laitureille mennään alakautta tunnelia pitkin ja kävelimme portaiden juurelle josta piti nousta laiturille. Dan sanoi, että jalka on vähän arka, että sopiiko jos jätämme hyvästit portaiden alapäässä. Hymyilimme ja hyvästelimme suuret suunnitelmat tulevaisuudesta mielissämme. Olin onnellinen. Vilkaisin vielä portaiden alapäähän jossa Dan oli ennenkuin kääntyi pois. Lähdin siskoni luokse ja se olikin viimeinen kerta kun näin Danin. Sitähän en silloin vielä tiennyt. Uskoin vahvasti yhteiseen tulevaisuuteemme. Miksi en olisi uskonut. Alkukevät kuitenkin toisi jotain rankkaa josta en ollut tietoinen vielä silloin joka käänsi koko elämäni suunnan. 

Kuin sumussa eläisi

En ollut päässyt lähtemään Danin luokse. Hänellä oli henkisesti vaikeaa ja eräänä päivänä ennen syntymäpäivääni en kuullut hänestä mitään. Myöhemmin hänen äitinsä laittoi Danin puhelimesta viestiä, että Dan oli siirretty sairaalassa psykiatriselle puolelle henkisten ongelmien takia. Hänellä olisi kuulemma siellä parempi, koska tämä tragedia oli herättänyt vanhat muistot takaisin mitkä olivat hänen vaikeita käsitellä. Hän oli ollut paikalla työtehtävissä, kun vuonna 2009 Apeldoornissa mies kaahasi ja yritti törmätä kuningatar Beatrixin bussiin. Mies ei onnistunut, vaan törmäsi useisiin ihmisiin ja Dan syytti itseään siitä, ettei pystynyt tekemään mitään asialle. Se oli kuulemma ollut todella vaikeaa hänelle hyväksyä ja nyt nämä kaikki muistot tulivat takaisin. Danin äidin kanssa viestittelimme ja hän sanoi tulevansa hakemaan Suomesta Danin jo sinne lähettämiä tavaroita, koska ei ollut varmuutta milloin hän voisi aloittaa siellä töissä. Lupasin auttaa asiassa ja tarjota kyydinkin. Hänen äitinsä myös pyysi minua sanomaan Danille, että odottaisi kärsivällisesti Suomeen tuloa. Tärkeintä olisi ensiksi saada hänet terveeksi ennenkuin hän voisi lähteä matkustamaan. Hän myös kyseli minulta suunnitelmistani joita olimme tehneet, että tulevaisuudessa muuttaisin Danin luokse. Hän sanoi, että minun pitää harkita sitä omalta kohdaltani vakavasti. Se olisi iso askel.

Syntymäpäiväni tuli ja minulla oli vapaapäivä töistä, koska olin varautunut aluksi siihen, että Dan tulee luokseni. Myöhemmin varauduin siihen, että lähden hänen luokseen. Kumpikaan ei onnistunut. Aamupäivällä Dan soitti. Hän oli saanut soittaa minulle ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Se oli onnellinen hetki kun sain jutella hänen kanssaan.

Danin toipuminen oli ailahtelevaa. Välillä kaikki tuntui olevan kunnossa, kunnes tuli takapakkia ja hän oli todella huonossa kunnossa. Kaikesta huolimatta suunnittelimme myös tulevaisuutta jota rupeaisimme toteuttaa heti kun hän pääsisi sairaalasta. Usein suunnittelimme tulevan talon paikkaa sitten kun muuttaisin Hollantiin hänen luokseen. Huoli Danin voinnista vei melkein kaiken aikani. Töissä tein robottimaisesti töitä ja lopun ajan pidin itseäni kiireisenä etten antanut peloille valtaa tai yritin lohduttaa Dania jos hänellä oli huono päivä.
Dania siirrettiin välillä sairaalasta toiseen ja puhuimme välillä siitä, että tulisin katsomaan häntä, sovimme, että hänen äitinsä hakisi minut kentältä ja saisin asua hänen huoneessaan.

Viikot kuluivat. Dan toivoi, että voisin olla häntä vastassa kun hän pääsisi sairaalasta. Lupasin tehdä kaikkeni, että se onnistuisi. Eräänä iltana jouduin lähtemään yötöihin ja samaan aikaan sain viestin häneltä, että hän pääsee sairaalasta. Iloitsin asiasta, mutta hän ilmoitti myös samalla, että hänen äitinsä haluaa viedä hänet pariksi viikoksi Saksaan sukulaisten luokse toipumaan. Syynä olisi se, että Dan ei kotona pystyisi olemaan tarpeeksi aloillaan, että kuntoutuisi kunnolla. Meni viikon verran, ennenkuin kuulin hänestä. Hän yritti soittaa, mutta yhteys ei toiminut. Sen jälkeen tuli tekstiviestejä, että hän haluaa tulla luokseni Suomeen. Yritin laittaa takaisin useita viestejä, mutta en tiedä menivätkö ne koskaan perille. Saksasta kotiuduttuaan hän kertoi matkasta kaiken ja sen, kuinka yhteydet siellä ei pelanneet kunnolla.

Jossain vaiheessa hän joutui Amsterdamiin sairaalaan jollekkin hoitojaksolle. Fysioterapiassa hän joutui käymään säännöllisesti. Eräänä iltana Amsterdamin reissullaan hän otti yhteyttä, että pääsisi käymään kaupungilla hoitajan kanssa, koska hän ei pystyisi kävelemään vaan olisi pyörätuolissa. Sovimme, että hän soittaisi tietyssä kohdassa kaupunkia niin voisin katsoa häntä webkamerasta. Webkamera oli livekuvaa, mutta minun oli vaikea nähdä häntä siellä ihmispaljouden seasta.

Lopputalvi meni sumun seassa eläessä, mutta kevättä kohti alkoi valo pilkistää myös Danin hoitojen kanssa. Hän piristyi päivä päivältä enemmän ja oli iloisempi. Uskalsimme jopa tehdä tarkempia suunnitelmia ajalle jolla hän tulisi käymään Suomessa kylässä. Lääkärit olivat toiveikkaita, että hän voisi matkustaa keväällä. Työhön johon hänen piti tulla Suomessa, oli palkattu joku muu. Se masensi Dania ajoittain. Loppukeväästä koitti toinen shokki elämässäni johon en ollut varautunut, mutta siitä kirjoitan seuraavassa tarkemmin.