maanantai 13. heinäkuuta 2015

Joulu, ensimmäinen tapaaminen

Vihdoin se koitti, matka. Olin innoissani. Hän tuntui olevan yhtä innoissaan. Oli viikonloppu viikkoa ennen joulua ja minun tarkoituksena oli viettää siskollani viikon verran. Lähtisin kotiin heti joulun jälkeen. Tuohon viikkoon kuului ensitapaamisemme ja parin päivän yhdessäolo. Se tietysti oli paljon viikosta siskon kanssa. Emmehän muutenkaan nähneet usein. Kerran vuodessa jos sitäkään. Siskoni kuitenkin hyväksyi sen, että viettäisin ihastukseni kanssa päivät yhdessä.

Istuin koneessa jännityksestä täristen. Oli aina yhtä upeaa päästä siskon ja hänen perheensä luokse. Tykkäsin Hollannista muutenkin ja nyt vieläpä tämä joulu toisi tullessaan jotain muutakin. Mahdollisesti poikaystävän.
Olimme aiemmin jutelleet puhelimessa ja keskustelleet asiasta. Hän oli sanonut, että jos pidän hänestä vielä kun näemme, hän haluaisi, että pyydän häntä poikaystäväkseni.

Kone laskeutuis Brysselin kentälle, koska sieltä oli hieman lyhyempi matka siskoni luokse kuin Schipholin kentältä. Auto matkalla sain viestin puhelimeeni. Ihastukseni, mahdollisesti tuleva poikaystäväni (sovitaan nimeksi vaikka Dan) toivotti minut tervetulleeksi maahan ja sanoi soittavansa minulle heti kun olin asettunut aloilleni. Matkalla siskoni kotiin pysähdyimme kauppaan ja sanoin käveleväni sieltä kotiin(siskoni luo jota kodiksi kutsun siellä ollessa). Kun olin päässyt ulos puhelin soi. Olimme tehneet hieman suunnitelmia ja sovimme, että näemme ensimmäisen kerran siskoni kotikaupungissa. Hän tulisi junalla tapaamaan minua omasta kotikaupungistaan. Sieltä oli n.100km matka. Sovimme myös, että se päivä olisi maanantai ja keskiviikon ja torstain, aatonaaton viettäisimme sitten yhdessä jos kumpikin tuntisi samoin vielä ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Hän oli pyytänyt töistä vapaata ne päivät.

Maanantai koitti ja odotin innolla. Päivällä kuitenkin Dan laittoi viestiä, että oli ollut koko yön töissä, ettei jaksaisi millään lähteä. Petyin vaikka ymmärsin kyllä. Olihan matka pitkä. Silti mielessäni kävi pieni häivähdys, että tulisinko koskaan näkemään Dania? Peruuko hän viime hetkellä kaiken?
Vaihdoimme usein kuvia ja laitoinkin hänelle kuvan itsestäni. Dan kysyi heti, että petyinkö ja haluanko vielä nähdä kuitenkin? Totesin, että todellakin haluan nähdä. Sehän oli yksi syy miksi olin siellä. Sovimme seuraavalle päivälle ensitapaamisemme.

Tiistai oli hieman tihkusateinen. Olin innosta soikeana, kun pyöräilin kohti rautatieasemaa. Olin sopinut siskon kanssa, että tapaisin Danin yksin ensiksi ja sitten näkisimme kaupungille hetken kuluttua. Sovittuna aikana seisoin laiturilla katsoen junaa joka kolisteli kohti asemaa. Dan soitti ja kysyi olinko siellä odottamassa häntä? Hetki oli koittanut.
Juna pysähtyi ja ovet avautuivat ja näin Danin kävelevän vastaani hymy kasvoillaan. Tunne sisälläni oli jotenkin sekava, helpottunut, ihastunut... kaikkea mahdollista.
Hetken päästä lähdimme kävelemään kohti kaupungin keskustaa ja juttelimme kaikesta. Suomen joulusta ja minkälaisia ruokia silloin tarjotaan. Kävelimme ristiinrastiin kaupungilla kunnes siskoni soitti ja kysyi josko hän saisi tavata Danin. Kerroin sen hetkisen sijaintimme. Dania jännitti tavata siskoni vaikka hän ymmärsi miksi tämä halusi tavata. Tapaaminen sujui hyvin ja hetken päästä siskoni päästi meidät jatkamaan matkaa. Dan ehdotti, että menisimme istumaan johonkin lämpimään. Tori, jonka vieressä olimme tarjosi hyvän valikoiman erilaisia baareja joista valitsimme yhden ja tilasimme kahvit ja kokikset. Istuimme ja juttelimme pitkään. Kaikki tuntui jotenkin todella oikealta. En edes muista kauan istuimme siellä, mutta jossain vaiheessa Danin oli lähdettävä kotiin. Kestihän matka sinne kuitenkin 1,5h ainakin kahdella junalla. Lähdin saattamaan häntä kohti asemaa. Edes tihkusateinen harmaa keli ei haitannut.
Juna tuli ja noukki Danin matkaansa. Jäin katsomaan sen perään hymyillen. Huomenna jo näkisimme uudestaan. Dan tulisi hakemaan minut ja menisimme yhtä matkaa hänen kotikaupunkiinsa. Kun junan valot olivat hävinneet lähdin pyöräilemään kohti kotia. Hymyilin koko matkan ja kylmä viima ei edes saanut hymyäni hyytymään. Olin todella onnellinen. Myös siskoni näki sen kasvoiltani kun pääsin kotiin. Hänkin oli onnellinen nähdessäni hymyni ja halasimme pihalla.

Koska kello on jo niin paljon on minun pakko kertoa toisista päivistä seuraavalla kerralla vasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti